18. Rukust tõusmise ajal

38. sämi’a llaahu limän hämidäh – Jumal kuuleb seda, kes Teda ülistab.[1]

39. rabbanää waläkä l-hämdu, hämdän käthiirän tajjibän mubääräkän fiih – Meie Isand, ülistus olgu Sulle – külluslik, hea ja õnnistatud ülistus.[2]

40. mil’ä s-sämääwääti wa mil’ä l-ardi wa mää bäinähumää, wa mil’ä mää ši’tä min šäi’in bä’du. ählä th-thänää’i wa l-mäždi, ahaqqu mää qaala l-’äbdu, wa kullunää läkä ’äbdun. allaahumma lää määni’ä limää a’tainää, wa lää mu’tiiä limää mänä’tä, walää jänfä’u dhäälžäddi minkä l-žädd – (Ülistus, mis) täidab taevad ja maa ja laotub nende vahele ja kõik, mida Sa veel soovid. (Sina, Jumal,) oled kõige enam ülistamist ja majesteetlikust ja seda, mis sulane on öelnud, väärt – me kõik oleme Su sulased. Oo Jumal, keegi ei suuda tagasi hoida seda, mida Sa annad ja keegi ei saa anda, mida Sina tagasi hoiad. Ja vägeva isiku vägi ei too talle Sinu vastu kasu.[3]

[1] Al-Bukhari, vaata ka Al-Asqalani „Fathul-Bari” 2/282.

[2] Al-Bukhari, vaata ka Al-Asqalani „Fathul-Bari“ 2/284.

[3] Muslim 1/346.